Olen pienestä asti halunnut olla töissä eläinten parissa. Sitä asiaa ei ole saanut muuttumaan edes se tieto, että joillekkin eläimille olen allerginen. Tai edes tieto siitä, että se työ voi olla paskaa (kirjaimellisesti), tai tieto siitä, että joskus ehkä henkinen puoli minusta ei jaksakkaan sitä opiskelua.
Kun aloitin opiskelun koulussa, oli kaikki uutta ja jännää. Koulun penkillä istuminen oli minulle käynyt jo vieraaksi, mutta uusia ihmisiä oli mukava nähdä. "Ehkä pääsen ryhmäytymään?" ajattelin ensimmäisen päivän jälkeen.
Eläinten oikeuksien puolella olevana ihmisenä on ollut jotenkin hankala olla, saatikka hommia tehdä semmoisessa paikassa missä en koe, että kaikki eläimet ovat "hyvissä oloissa", melko radikaalisti sen asian silloin ajattelin, mutta tiedän että suurimmassa osassa Suomessakin esimerkiksi tiloilla eläinten oloihin kiinnitetään todella paljon huomiota ja yritetään tehdä eläimille mahdollisimman hyvät olot.
Muistan suunnitelleeni kuinka joskus eläintilallisena pidän kaikki eläimet niin hyvin kuin pystyn, ja niin suurissa "pokseissaan" kuin suinkin mahdollista. Mutta missä tulee raja kun haaveilee? Olen miettinyt usein tätä asiaa kun puhutaan siitä, mitä haluan isona. Haluan tietysti ison tontin, paljon eläimiä perheenjäseniksi mieheni ja tulevien lastemme lisäksi. Haluan myös että kissani pääsevät viettämään ansaittuja eläkepäiviä maalle hiirijahtiin.
Milloin sitten rupesin ajattelemaan toisin. Rupesin ajattelemaan sitä, että ehkä eläinala ja haave "eläimiä kotona voisi elättää minut" alkaa ehkä musertua. En tiedä kuinka hetkellinen ajatus tämä on, ja kuinka radikaalisti mielipiteeni voi vielä muuttua. Mutta haluan kysyä itseltäni onko minusta tulossa kyyninen? Voiko ihmismieli heittää jo näin pahasti, ja kysyttäessä haaveeni tilan emäntänä muuttuu siihen, että haluaisin tehdä esimerkiksi töitä lasten ja nuorten parissa? Tai jos ilmoittaisin että haluaisin lähteäkin opiskelemaan kondiittoriksi tai kokiksi? Miltei koko elämän kestävä haavemaailma, missä tulisin elämään tulevaisuudessa, alkaa pikkuhiljaa pirstaloitua ja rakentua uudelleen johonkin eri muotoon.
Ei minun haaveeni täysin ole muuttuneet, en minä sitä väitä enkä uskalla sanoa edes ääneen. Kyllä minä haluan vielä sen punaisen tuvan ja kasvimaan (josta jo nykyiselle ukollekin olen alkanut vihjailemaan) sekä eläimiä ja lapsia, asioita joita voin kasvattaa ja joista voin pitää huolta. Mutta tuleeko siitä minulle ammattia, ja vaikka tulisikin, työllistääkö se sillä tavoin kuin haluaisin? Mutta toisaalta, miten se työllistää jos en edes itse tiedä minne suuntaan niiden eläimien pitäisi minua työllistää?
Pari viikkoa, vai sanotaanko kuukausi sitten koira nimeltä Koira (nimi muutettu, salaista tietoa) oli minulla hoidossa. Koira oli hyvä kaveri ja se kuskasi minua lenkillä. Mutta en tuntenut minkäänlaista "juttua" siitä, että Koira olisi ollut hyvinvoiva koira sinällään, jotenkin tuli avuton olo toisen ihmisen lemmikistä huolehtiessa. Koira vikisi paljon, tuntui etten osaa tehdä sen oloa turvalliseksi täällä. Koira pelotti kissat moneksi päiväksi evakkoon kämpääni parvelle. Minulle tuli paha mieli, koska omat rakkaat kissani eivät uskaltaneet tulla alas kun Herra Koira oli minulla hoidossa. Vaikka Koira olikin todella kiva ja varmasti otan sen uudestaankin hoitoon, tulee silti kysymys mieleeni; "miksi toisen lemmikin ollessa minulla hoidossa, olostani tulee todella avuton ja tuntuu kuin en osaisi tehdä mitään oikein"
Samalla tavalla kävi vuosi sitten, kun otin itselleni hetkeksi "kokeeksi" koiraherra Veetin. Veeti tuli siis minulle kodinvaihtajana, omastajan mukaan "todella kiltti muita koiria kohtaan ja tykkää kissoista. "
Ensimmäisenä päivänä ku Veeti minulla oli, se yritti monta kertaa kissoja puraista, lenkillä yritti hyökkäillä toisten koirien kimppuun, mutta ihmisiä kohtaan Veeti oli todella ihana ja kultainen. Kuitenkin siinä vaiheessa kun sain huomata, että koiraherra Veeti ei ollutkaan sitä mitä omistaja oli kertonut, päätin ilmoittaa omistajalle että en voi pitää Veetiä kuin sen viikonlopun mitä oli sovittu koeajaksi. Veeti lähtikin sitten sen viikonlopun jälkeen takaisin omaan kotiinsa. Suoraan sanottuna jälkeenpäin minulle iski paniikki, epätoivo ja jonkinlainen surukin; olin omien lemmikkieni kustannuksella ottanut luokseni asumaan tuntemattoman koiran josta en oikeastaan tiennyt mitään. Eihän kissoille mitään traumoja tuosta tullut, eikä varmasti tulekkaan vaikka satunnaisesti luonani täälläkin vierailee koirastaroja. Mutta näistä kokemuksista olen ehkä oppinut sen, kuinka tärkeitä nuo kattimukset minulle ovat. Tiedän, että moni ihminen ajattelee todella toisin, ja omat näkemykseni lemmikkien pidosta voivat poiketa joidenkin ihmisten näkemyksistä, mutta mielipiteitähän on niin paljon kuin on ihmisiäkin.
Kerrottakoon vielä pari faktaa mitä on tässä uudenvuoden jälkeen tapahtunut:
1) Olen nykyään sekasyöjä, eli syön myös lihaakin. Kasvissyöjänä oliin siis noin 1,5 vuotta. Tähän voisi joku nakata kysymyksen, että mitä tapahtui, ja vastaukseni tähän on, että en tiedä. Nyt kävi vain näin.
2) Asun edelleen Lempäälässä, ja olen vihdoin saanut hankittua ruokapöydän( kiitos rakkaalleni joka oli juurikin eilen kuskaamassa minua Ikeassa, ja sai vieläpä onnellisesti työkseen kasata pöydän ja siihen kuuluvat 2 tuolia)
3) Liinu lähti uudelle omistajalleen tuossa jokin aika sitten. Eläinlääkäri totesi Liinun ultrassa kantavaksi, joten harkinnan jälkeen ajattelin, että on helpompi tässä vaiheessa luovuttaa hevonen omistajalleen, kuin vasta sitten kun varsominen on lähellä ja kiintyminen olisi ollut syvempää.
4) Ajokortin viivästyminen on omaa syytäni, eli siis korttia minulla ei ole vieläkään (?!) mutta olen luvannut että sen hankin vielä ennen omaa syntymäpäivääni. (Tässä välissä pakko mainita, että en suinkaan ole pisimpään autokoulussa notkuja. Autokoulun opettaja kertoi oppilaasta joka vasta nyt oli saanut ajokortin, ja sitä korttia hän oli ollut suorittamassa jo yhdeksättä vuotta :D)
<3 Marjo