lauantai 28. maaliskuuta 2015

Onko kaikki kirjailijat juoppoja?

"Mitä jos tekisin vaihtoehto B:stä vaihtoehdon A: ja päähenkilöstä tulisikin miehen sijaan nainen? Mutta voiko nainen olla töissä autokorjaamolla ilman, että hänet leimataan joko lesboksi tai miehekkääksi naiseksi?" Miettii kirjailija, jonka luomansa päähenkilön nimeksi tulisikin Tuomon sijaan Tuuli. Tuuli olisi ehkä transseksuaali joka tykkäisi miehistä, mutta haluaisi olla nainen, vaikka oikeasti hameen alta löytyisikin miehin värkit. Aiemmin Tuuli- Tuomo tunnettiin nimellä Pelimies, ihan kuin Jukka Poikakin laulaa biisissään. Pelimies Tuomo tykkäsi iltaisin istua paikallispubin tiskillä ja lirkutella pubiruusuille. Koskaan hän ei tullut kotiin naisen kanssa. Kolmenkympin kriisituskissaan Tuomo tajusi pitävänsäkkin sukkahousuista, joten hän alkoi pukeutua naiseksi; näin syntyi Tuuli. Sen aikainen naisystävä ei sulattanut Tuomon identiteettikriisiä ja Tuomo jäi yksin sukkahousuinen. "Onneksi lähti" tokaisi Tuomo. Siitä alkoi Tuomon uusi elämä Tuulina, josta kirja kertoo.
Kirja käy läpi eri elämänvaiheet Tuomon nuoruusvuosista ihan sinne vanhuuten asti, jolloin Tuomo tapaa viimeisen kerran itsensä miehenä.







En voinut syödä
mulla oli huulipunaa
pöydän päässä vaitonaisina
äiti ja Mika

kuka olis arvannut
että loppujen lopuksi
se olenkin minä jossa
on se joku vika


oo-oo-oo-outolintu
outolintu kummajainen
huuto kaikuu se kysyy
ootko mies vai nainen?


näin jo kauempaa
mitä niillä oli mielessä
nahkatakkien kaulukset oli
pystyyn nostetut

kotikadun asfaltin alta
en tuntenut mitään
auki nirhaantuivat uudet farkut
vasta eilen ostetut

mä aina halusin olla niin kuin
Cobain tai Lou Reed
näytin jehoville keskisormea
ja maalasin silmät mustalla






Pesusieni

Perjantai-iltana pesusieni oli suihkussa, kuten aina. Se tiesi, että sille kaikki on aina samaa rutiinia; se imee itseensä paljon ja sitä käytetään tarkoitukseen josta sille itselleen ei ole mitään hyötyä. Kun pesusieni kuluu ja nahistuu, se nakataan roskiin ja otetaan uusi tilalle. Pesusieni oli sen ajan iloinen, mitä se sai olla käytössä, vaikka oikeastaan se ei hauskaa ollutkaan. Tai oli, mutta joka kerta kun vedet siitä valutettiin pois, siitä tuntui kuin hän itkisi.
Pesusieni tajusi viimeisen päivän tulleen kun hänen selkämyksensä halkesi. "Tämä on menoa nyt" sanoi keltainen pesusieni ja niin hänet nakattiin roskikseen ja tilalle otettiin sininen pesusieni, jolle sama kohtalo olisi pian tuleva.


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Paskakeskustelu

Ah, niin ihana kevät on täällä jälleen ja lehtien keskustelupalstat täyttyvät iänikuisella koiranpaskakeskustelulla. Joku on sitä mieltä että paska kuuluu luontoon, ja joku taas on sitä mieltä että se pitää ehdottomasti kerätä pois.

Tullaan tilanteeseen jossa "paska luontoon" ihminen kävelee kadulla ja huomaa tien varressa koirankakkavuoren. Hän ehkä miettii, että "keh keh, ehkä olisi siistimpää jos omistajat siivoaisivat koiransa jätökset" mutta ei vaivaudu siitä kirjoittamaan lehteen, koska ei pidä sitä maailman suurimpana ongelmana. Hän ehkä lukee päivän lehden ja naureskelee "kakkameuhkaajille" jotka palstalla räkyttävät suu vaahdossa, kuinka paska pilaa maailman: lapset saa tartunnan koska ne maistaa löytynyttä asiaa, koirat sekoaa uusista hajuista, mummot kompastuu kakkaan, papparaisten tekohampaat tippuu järkytyksestä ja koiranomistajat hihittelevät tälle kaikelle piilossa. Vai miten? "Paska luontoon" saattaa joskus, harvoin vastata näihin kakkameuhkaajien mielipideteksteihin lauseilla "Kumman päältä sinä ajaisit pyörällä mielummin; pullon sirpaleiden vai pikku Brutuksen kakkapökäleiden?" Hän ei välttämättä tule ajatelleeksi että saattaa leimata itsensä välinpitämättömäksi anonyymiksi koiranomistajaksi, joka omalla mukavuudenhalullaan ei jaksa kantaa koiran ulostepusseja mukana, vaan ajattelee juurikin että koiran jätökset ovat maatuvaa, ihmisen roskat eivät, kumpikohan edistää ilmastonmuutosta enemmän? Hän ei ole ehkä koskaan kuullut biohajoavista koiranjätöspusseista, vaan kaupassa sitten lopulta ostaessaan ja valikoidessaa ostaa pusseja, joiden säilyvyys luonnossa on varmasti vähintään sen oman ja koiran yhteenlasketun iän verran. Jos nyt siis puhe olisi niistä ihmisistä jotka koiran omistajia ovat.

"Kakkameuhkaajat" viettävät vapaa-aikansa sillä, että miettivät minkälaisin sanoin seuraavan päivän tekstariosastolle voisi haukkua koiria tai niiden omistajia. He eivät välttämättä tiedosta itse sitä ( tai eivät halua) että heidän ammattinimikkeensä on juurikin tuo kakkameuhkaaja. Näillä kirjoittajilla ei yleensä ole itsellä koiraa, sillä suurin osa näistä kirjoittajista on jostain syystä koiraihmisiä vastaan, tai muuten vain eivät voi sietää "niitä räkyttäviä otuksia, jotka kaikenlisäksi haisevat pahalle" Kakkameuhkaajat asuvat poikkeuksetta kaupungissa, sillä siellähän tämä ongelma on kaikista suurin. Kuinka moni on lukenut esimerkiksi pienen Nakkikylän (asukkaita vajaa 500 koko kunnassa) paikallislehdestä,  että joku olisi kirjoitellut siellä tästä ongelmasta? En ole itse ainakaan kuullut, saatika nähnyt kyseisiä tapauksia. Mutta kyllähän se on ymmärrettävä, että kakkameuhkaajat asuvatkin kaupungissa, siellä koiraa ei niin helposti viedäkkään metsään juoksemaan, tai paskoteta pientareen ulkopuolelle, kun ainut mahdollisuus on siihen, että ainut wc koiralle on juurikin kakkameuhkaajan lenkkipolulla. Jos kakkameuhkaaja omistaa koiran, hän yleensä todella tunnollisesti haluaa parantaa kaupungin, tai koira-alueensa katukuvaa sillä, että hän kantaa tunnollisesti koirapusseja mukanaan, ainakin muodon vuoksi. Jos hän kerää jätökset, hän kiittää vielä eriksen jollain keskustelupalstalla kuinka on hienosti laitettu eri puolille kaupunkia koiraroskiksia johon pussin voi kätevästi esimerkiksi kotimatkalla heittää.


Mutta kysytäämpä kertaalleen vielä; mitä tuo keskustelupalstojen paskakeskustelu tuo tullessaan? Kenelle siitä on iloa? Niille meuhkaajille vai "KOIRILLA ON OIKEUKS ULOSTAA!!"- tyypeille jotka keskenään tappelevat joka ikinen vuosi samasta asiasta. Muuttuuko ihmisten asenteet sillä että pääsevät keskustelemaan asiasta? Haluaisin oikeasti kuulla tästä asiasta sen verran, että jos joku ihminen kirjoittaa asiasta, havahtuuko esim hänen naapurinsa asiaan ja pohtii "pitäisikö sittenkin ehkä ottaa ensi lenkille mukaan pussi ja kerätä ne jätökset?"....

Mutta ihan kantaa ottamatta mihinkään yksittäisen lehden keskusteluun, haluaisin vain kysyä (joskin kenenkään mielipidettä saatikka asennetta se ei tule muuttamaan) että kuinka suuri vaiva /kallis hankinta on ostaa biohajoavia pusseja, ja lenkillä kerätä ne paskat pois, ainakin jos se sinun koiruuksesi sattuu nyt kovin näkyvälle paikalle wc tarpeensa tekemään? :D Aikaahan se ei vie kuin maksimissaan pari sekunttia.

Kyllä saa olla onnellinen, että vanhemmilla on koira, joka tekee tarpeensa aina metsän puolelle :D :D (Näin kevyenä vettuiluna)

*koiraMarjo


Muuttavatko haaveet haavetta

Olen pienestä asti halunnut olla töissä eläinten parissa. Sitä asiaa ei ole saanut muuttumaan edes se tieto, että joillekkin eläimille olen allerginen. Tai edes tieto siitä, että se työ voi olla paskaa (kirjaimellisesti), tai tieto siitä, että joskus ehkä henkinen puoli minusta ei jaksakkaan sitä opiskelua.

Kun aloitin opiskelun koulussa, oli kaikki uutta ja jännää. Koulun penkillä istuminen oli minulle käynyt jo vieraaksi, mutta uusia ihmisiä oli mukava nähdä. "Ehkä pääsen ryhmäytymään?" ajattelin ensimmäisen päivän jälkeen.
Eläinten oikeuksien puolella olevana ihmisenä on ollut jotenkin hankala olla, saatikka hommia tehdä semmoisessa paikassa missä en koe, että kaikki eläimet ovat "hyvissä oloissa",  melko radikaalisti sen asian silloin ajattelin, mutta tiedän että suurimmassa osassa Suomessakin esimerkiksi tiloilla eläinten oloihin kiinnitetään todella paljon huomiota ja yritetään tehdä eläimille mahdollisimman hyvät olot.
Muistan suunnitelleeni kuinka joskus eläintilallisena pidän kaikki eläimet niin hyvin kuin pystyn, ja niin suurissa "pokseissaan" kuin suinkin mahdollista. Mutta missä tulee raja kun haaveilee? Olen miettinyt usein tätä asiaa kun puhutaan siitä, mitä haluan isona. Haluan tietysti ison tontin, paljon eläimiä perheenjäseniksi mieheni ja tulevien lastemme lisäksi. Haluan myös että kissani pääsevät viettämään ansaittuja eläkepäiviä maalle hiirijahtiin.
Milloin sitten rupesin ajattelemaan toisin. Rupesin ajattelemaan sitä, että ehkä eläinala ja haave "eläimiä kotona voisi elättää minut" alkaa ehkä musertua. En tiedä kuinka hetkellinen ajatus tämä on, ja kuinka radikaalisti mielipiteeni voi vielä muuttua. Mutta haluan kysyä itseltäni onko minusta tulossa kyyninen? Voiko ihmismieli heittää jo näin pahasti, ja kysyttäessä haaveeni tilan emäntänä muuttuu siihen, että haluaisin tehdä esimerkiksi töitä lasten ja nuorten parissa? Tai jos ilmoittaisin että haluaisin lähteäkin opiskelemaan kondiittoriksi tai kokiksi?  Miltei koko elämän kestävä haavemaailma, missä tulisin elämään tulevaisuudessa, alkaa pikkuhiljaa pirstaloitua ja rakentua uudelleen johonkin eri muotoon.


Ei minun haaveeni täysin ole muuttuneet, en minä sitä väitä enkä uskalla sanoa edes ääneen. Kyllä minä haluan vielä sen punaisen tuvan ja kasvimaan (josta jo nykyiselle ukollekin olen alkanut vihjailemaan) sekä eläimiä ja lapsia, asioita joita voin kasvattaa ja joista voin pitää huolta. Mutta tuleeko siitä minulle ammattia, ja vaikka tulisikin, työllistääkö se sillä tavoin kuin haluaisin? Mutta toisaalta, miten se työllistää jos en edes itse tiedä minne suuntaan niiden eläimien pitäisi minua työllistää?


Pari viikkoa, vai sanotaanko kuukausi sitten koira nimeltä Koira (nimi muutettu, salaista tietoa) oli minulla hoidossa. Koira oli hyvä kaveri ja se kuskasi minua lenkillä. Mutta en tuntenut minkäänlaista "juttua" siitä, että Koira olisi ollut hyvinvoiva koira sinällään, jotenkin tuli avuton olo toisen ihmisen lemmikistä huolehtiessa. Koira vikisi paljon, tuntui etten osaa tehdä sen oloa turvalliseksi täällä. Koira pelotti kissat moneksi päiväksi evakkoon kämpääni parvelle. Minulle tuli paha mieli, koska omat rakkaat kissani eivät uskaltaneet tulla alas kun Herra Koira oli minulla hoidossa. Vaikka Koira olikin todella kiva ja varmasti otan sen uudestaankin hoitoon, tulee silti kysymys mieleeni; "miksi toisen lemmikin ollessa minulla hoidossa, olostani tulee todella avuton ja tuntuu kuin en osaisi tehdä mitään oikein"
Samalla tavalla kävi vuosi sitten, kun otin itselleni hetkeksi "kokeeksi" koiraherra Veetin. Veeti tuli siis minulle kodinvaihtajana, omastajan mukaan "todella kiltti muita koiria kohtaan ja tykkää kissoista. "
Ensimmäisenä päivänä ku Veeti minulla oli, se yritti monta kertaa kissoja puraista, lenkillä yritti hyökkäillä toisten koirien kimppuun, mutta ihmisiä kohtaan Veeti oli todella ihana ja kultainen. Kuitenkin siinä vaiheessa kun sain huomata, että koiraherra Veeti ei ollutkaan sitä mitä omistaja oli kertonut, päätin ilmoittaa omistajalle että en voi pitää Veetiä kuin sen viikonlopun mitä oli sovittu koeajaksi. Veeti lähtikin sitten sen viikonlopun jälkeen takaisin omaan kotiinsa.  Suoraan sanottuna jälkeenpäin minulle iski paniikki, epätoivo ja jonkinlainen surukin; olin omien lemmikkieni kustannuksella ottanut luokseni asumaan tuntemattoman koiran josta en oikeastaan tiennyt mitään. Eihän kissoille mitään traumoja tuosta tullut, eikä varmasti tulekkaan vaikka satunnaisesti luonani täälläkin vierailee koirastaroja. Mutta näistä kokemuksista olen ehkä oppinut sen, kuinka tärkeitä nuo kattimukset minulle ovat. Tiedän, että moni ihminen ajattelee todella toisin, ja omat näkemykseni lemmikkien pidosta voivat poiketa joidenkin ihmisten näkemyksistä, mutta mielipiteitähän on niin paljon kuin on ihmisiäkin.

Kerrottakoon vielä pari faktaa mitä on tässä uudenvuoden jälkeen tapahtunut:

1) Olen nykyään sekasyöjä, eli syön myös lihaakin. Kasvissyöjänä oliin siis noin 1,5 vuotta. Tähän voisi joku nakata kysymyksen, että mitä tapahtui, ja vastaukseni tähän on, että en tiedä. Nyt kävi vain näin.
2) Asun edelleen Lempäälässä, ja olen vihdoin saanut hankittua ruokapöydän( kiitos rakkaalleni joka oli juurikin eilen kuskaamassa minua Ikeassa, ja sai vieläpä onnellisesti työkseen kasata pöydän ja siihen kuuluvat 2 tuolia)
3) Liinu lähti uudelle omistajalleen tuossa jokin aika sitten. Eläinlääkäri totesi Liinun ultrassa kantavaksi, joten harkinnan jälkeen ajattelin, että on helpompi tässä vaiheessa luovuttaa hevonen omistajalleen, kuin vasta sitten kun varsominen on lähellä ja kiintyminen olisi ollut syvempää.
4) Ajokortin viivästyminen on omaa syytäni, eli siis korttia minulla ei ole vieläkään (?!) mutta olen luvannut että sen hankin vielä ennen omaa syntymäpäivääni. (Tässä välissä pakko mainita, että en suinkaan ole pisimpään autokoulussa notkuja. Autokoulun opettaja kertoi oppilaasta joka vasta nyt oli saanut ajokortin, ja sitä korttia hän oli ollut suorittamassa jo yhdeksättä vuotta :D)


<3 Marjo